Ei yksinäinen unta saa

18-vuotiaana voi päätyä tekemään mitä vaan. Vaikka tekemään jotain aivan hullua ja järjetöntä. Kuten rakastumaan. Rakastumaan tahtomattaan, äkillisesti ja yllättäen. Rakastumaan itseään seitsemän vuotta vanhempaan mieheen. Mieheen joka on rauhallinen, kiltti ja söpö.
Siihen rakastumiseen kuului muun muassa kahvin juominen, vaikka kahvia inhoankin ja siitä tulee vatsa kipeäksi aina kun kulautan sen alas. Siihen kuului ne vaaleanpunaiset silmälasit, joista kaikki kukkahattutädit aina varoittaa. Ne silmälasit joiden läpi ei näe mitään muuta kuin toisen hyvät puolet. Kunpa sellaiset silmälasit voisi säilyttää aina kaikkia ihmisiä kohtaan. Toisaalta sinisilmäisyys on vaarallista, sillä uskot kaikkeen ehdoitta, luotat kaikkeen, Sellaisiinkin asioihin, joihin ei pitäisi. Ja kun se silmälasivaihe loppuu noin kahden vuoden yhdessäolon jälkeen ja hukkaat ne lasit johonkin nurkkaan sinulle tulee kriisi. Entä jos en valinnut oikein? Millaisia muut miehet olivatkaan? Tälläistäkö se loppuelämä sitten oikein on? Toki meillä oli muitakin ongelmia...ja PALJON.
Siihen silmälasivaiheeseen kuuluivat myös lukuisat lattialla nukutut yöt eri huoltoasemien parkkipaikalla pussailua unohtamatta... Ennen kaikkea siihen kuului yhden kuukauden tutustumisen jälkeen yhteenmuutto (Iina, mitä ihmettä?). Muistan kuinka ajattelin silloin, että on sama asia muuttaa yhteen toisen kanssa, kun olemme muutenkin niin paljon yhdessä :D. No voin tehdä nyt jälkikäteen jymypaljastuksen. Ei se nimittäin ollutkaan. Samalla muutto oli myös muutto uudelle paikkakunnalle, muutto ensimmäiseen omaan kotiin vanhempien luota ja ensimmäiseen yhteiseen kotiin uuden avomieheni kanssa ja samalla tutustuminen häneen.
Sen jälkeen ehdimme muuttaa vielä toiseen kotiin ennen kuin päätin, että nyt on tauon paikka. Aikaa, ilmaa, raitista happea ja riidatonta elämää. Oli pakko saada aikalisää. Ja nyt on jo kolmas kuukausi kun asun omillani. Ensimmäisen kuukauden muistan olleen pelkkää suolaisten kyynelkanavista tulevien palleroiden vääntelemistä ja nyt vasta voin sanoa tottuneeni. Tottuneeni siihen, että saan nähdä ketä vain ja milloin vain. Tottuneeni siihen, ettei yksinäinen aina unta saa, mutta kun on tarpeeksi väsynyt se uni tulee joka tapauksessa. Tottunut siihen, että miehiä on yhtä monenlaisia kuin tonnikalapurkkeja ja kiivilajeja, kun olen taas pitkästä aikaa treffeilläkin käynyt. Tottunut siihen, että minun pitää osata aukaista tonnikalapurkkini ekaa kertaa elämässä itse. Tottunut siihen, että minun täytyy pestä vessanpytty. Tottunut siihen, että kun on minun pyykkivuoroni niin en pyykkää kenenkään miehen likaisia boksereita tai haisevia sukkia. Tottunut siihen, että herään aamulla pesemään hampaani yksin. Tottunut siihen, että kukaan ei ota minua kainaloon herätessäni aamulla ja hiusten ollessa kiharalla kuin pölypallero ja tottunut siihen, että kun tulen baarista kotiin kännissä en voi hoiperrella sen saman tutulta tuoksahtavan miehen viereen.
Toisaalta on ihanaa, kun voi roikkua bileissä niin myöhään kuin ikinä haluaa ja kun tulet takaisin kämpille voit vain napata suklaalevyn ja mussuttaa sitä niin isoon ääneen kuin vain hyvältä tuntuu (kunhan alakerran söpöläisnaapuri ei herää). Erosta huolimatta myönnän, tunnustan ja paljastan, että olen onnellinen. Sen näkee jo vaa`asta. Mitä onnellisempi olen, sen enemmän painan. Ennen eroa painoin viisi kiloa vähemmän ja olin reippaasti alipainoinen. Ei huvittanut syödä ja masensi. En nauranut, en itkenyt. Unohdin miltä tuntui olla onnellinen. Tänään heräsin aamulla. Otin kaakaota ja suolakeksejä. Muistin taas olevani onnellinen. Muistin, että onni tuntuu tältä.