Love me tinder, love me creep

Sarjassamme oisitpa mun kirja, ja muita lipevyyksiä. Tinderin creepit tekivät paluun, tällä kertaa yllätys yllätys Roskisprinssin muodossa.

Sunnuntaiaamuna eli tänään aamulla herätessäni oloni oli jotenkin kummallinen. Kuin hiirellä, jonka joku iso elefantti olisi juuri liiskannut alleen. Siis joku todella hyvännäköinen, hurmaava ja kertakaikkisen upea elefantti.  Johtuiko kummallinen olo myöhään valvomisesta, eilisestä juhlimisesta vai siitä, mitä eilen tapahtui. Sitä en tiedä. Tai okei - tiedän, tiedän. Turhankin hyvin.

Olen viimeiset kaksi viikkoa koittanut välttää Roskisprinssiä kuin karkkilakossa oleva salmiakkia himoitseva teini. Koittanut välttää häntä koululla, luennoilla, bileissä ja lenkkipolulla. Alkuviikosta hän tuli lenkillä minua vastaan ja kun huomasin hänet hyppäsin äkkiä puun taakse piiloon. En usko, että hän edes huomasi minua. Niin keskittynyt hän oli edessään juoksevan blondin muikkelin perseen tiirailuun. 

Seuraavana aamuna näin hänet koululla juomassa kahvia ja olin kuin en huomaisikaan häntä. Kävelin hänen ohitseen ja ihan varmasti paljon coolimmin ja viileämmin kuin yksikään Pingviini-tuutti ikinä (tosin korkkarit jalassa minun ja pingviinin kävelytyylissä voi olla jotain samaa). Mutta myönnettäkööt, vaikka hänellä oli kahviossa istuessaan viis muijaa ympärillään en siltikään voinut olla kieltämättä itseltäni sitä tosiasiaa, miten hurmaavalta hän näyttää. Valitettavasti en tainnut tosin olla ainoa naispuolinen henkilö, joka ajatteli niin. Eikä se Roskisprinssiäkään tuntunut haittaavan, että naisia pörräsi ympärillä kuin mehiläisiä pesässä. Ja minä en hänen mallimuikkeliensa kanssa ala kilpailemaan hänen huomiostaan. Mä en nimittäin jaksa ihastua enää yhteenkään lirkkuun. Haluan tavallisen tylsän miehen. Sellasen naapurin Jorman. Mä oon päättänyt, etten tee enää sitä joka naisen oikeuksia rikkovaa pahinta mokaa: Ala kerjään itse naisena miehen huomiota: stalkkaan toista tai viestipommitteleen. Kyllä se on miehen tehtävä ottaa yhteyttä. En haluaisi siis ajatella niin, että on miehen tehtävä ottaa yhteyttä, mutta valitettavasti se vain kulttuurissamme (en tiedä, missä kulttuurissa ei menis) menee niin. Eli jos joku kunnollinen ihana ja mahtava mies ei ole vielä löytänyt naista syy on luultavasti siinä, että hän on ujo. Mitä elämästäni oon oppinut niin on se fakta, että mies joka lähestyy ekana on lirkuin. Mies joka lähestyy toisena on vähemmän lirkuin. Kolmantena lähestyvä mies ei ehkä ookkaan enää nii lirkku. Nainen face the facts: mies joka on sukkelin suusta on myös sukkela pelaan pelejä. Koska players gonna play play play ihan niinku haters gonna hate hate hate. 

Mutta miksi naiset ihastuvat näihin pleijereihin? No Roskisprinssi opetti mulle aikanaan kaikki lipevyydet. Ja senkin, että naiset tykkää saaha huomioo. Minua hän muun muassa vertasi useisiin julkkiksiin ja tottakai olin siitä heti otettu. Hei kuka nyt ei haluais joltain superjulkkikset näyttää? Mies ottaa yhteyttä, jos häntä kiinnostaa, jos hän ei ota hän ei vain ole kiinnostunut. Ainakin yleensä siis. Ja tarpeetonta sanoa ees, että Roskisprinssi tykkää pitää yhteyttä naisiin. Monessakin muodossa.

Mutta miksi Roskisprinssi ei ottanu enää syksyllä muhun yhteyttä nii paljon? Yksinkertaisesti ja ytimekkäästi sanottuna lirkkumiehen kännykkä täyttyy aina syksyisin. Uudet opiskelijat saapuu kaupunkiin, lirkkumiehellä ei ole enää aikaa vanhalle tindermätsilleen. Hänellä on uutta verta (meinaan siis naista) tinderselectiossinaan. Roskisprinssillä ja muilla lirkuilla on jo uudet muijat, joiden kanssa säätää lämpötilat uusille kuumuuksille.

Koko arkiviikon kestäneen onnistuneen Roskismies välttelyn jälkeen koitti kuitenkin lauantai. Eilinen siis. Ja koska lauantai oli aina lapsena minun karkkipäiväni, niin on se nykyään myöskin minun aikuisiän namupäiväni eli virallinen bailupäivä. Lauantai ilman bileitä olisi kuin viini ilman rypäleitä. Tai kun sade ilman pisaroita (okei se ois liian kivaa ollakseen totta). 

Lauantai-iltana bileiden jälkeen minun puhelimeni siis päätti pitkästä aikaa ilmoittaa olemassaolostaan ja rimpautti pari kertaa soittoääneni All by myself. Muistan kuinka istuin vessassa ja mietin kuinka olin ihan varma, että outo numero, joka mulle soittaa (once again), on taas se sama intialainen mies, joka diggaili ahistella mua koululla. Ja sitten kuulen jotain tosi tuttua ääntä. Se on hän. Roskisprinssi. Olen hajota siihen paikkaan. Mä oon taas niiiii MYYTY. Tajuan, että mulla on ollu niiiiiiiiiin ikävä häntä. Se seksikäs matala ääni. Se itsevarmuus. Roskisprinssi kuulostaa jotenkin extrasexyltä, kun hän sopertaa puhelimeen unohtaneensa avaimet kotiinsa. "Iina kiltti asut niin lähellä, voisinko olla sun luona yötä? Kämppis ei oo kotona ja en pääse mitenkään sisään taloon..." Ja niin Iina lupautuu kiltisti ilman mitään kummempia ajattelettamatta, että Roskisprinssi, lirkuista lirkuin tulee hänen luoksensa yöksi...Vaikka hän siis ei ole koskaan edes käynyt mun luona...

Ovikello soi viiden minuutin päästä puhelusta. Siellä hän on, mukanaan pieni reppu. Ja hymy, joka sulattaa naisen kuin naisen sydämen. Paitsi että minua se ei ehdi sulattamaan, kun hänen kännykkänsä alkaa jo piippaamaan. "Siellä ne sata naista taas pommittelee häntä", mietin itsekseni. Seuraavaksi Roskisprinssi koittaa tulla halaamaan minua ja minä astun varovasti askeleen taaemmas. Mä en haluu tolta lirkulta mitään, mä oon päättäny. Mutta pystynks mä vastustaan kiusausta koko yön...

Puolen tunnin päästä sanon hänelle alkavani nukkumaan ja että hän voi nukkuu mun vieraspatjalla. Sen kommentin jälkeen Roskisprinssi vaikuttaa TODELLA tympääntyneeltä. "Siis enks mä muka voi nukkuu sun vieres?" se marisee. Pudistan päätäni, sammutan valot ja alan nukkuun. Tai ainakin yritän nukkua. Sillä Roskisprinssi on sitkeä kuin purukumi, hän ei luovuta ennen kuin saa kaikki haluamansa naiset. Ja tänään hän on päättänyt haluta minut yhdeksi illaksi: "Iina hei, nukuk sää?? Iina mitä sä teet?" Hän kyselee vähintäänkin viiden minuutin välein. Mulla oikeesti valehtelematta meinaa mennä hermot ja toisaalta olen sulaa hänen söpöydelleen. Sit mun ovikello soi. Mitä nyt taas mä mietin ja meen avaan oven, Roskisprinssin maatessa lattialla olevalla patjalla. "Moi, onks mun mies tääl? Mun kämppis sano nähneensä mun miehen menevän tähän naapuriin?" Ja sitten vähintäänkiin raivoissaan oleva blondi marssii naama punaisena pinkit kengät jalassaan oven takaa mun kämppään sisälle ja alkaa raivota täysillä Roskisprinssille. Ja mä oon oikeesti järkyttynyt. Mistä mä oisin voinu tietää ensinnäkään Roskisprinssin naisesta tai toisekseen siitä, että Roskisprinssi valehteli avainjutusta. Ja sitten pyydänkin molempia poistumaan kämpästä. Ja ekan kerran kun katon Roskisprinssiä nii sen hymy ei näytäkkään enää nii valkoiselta eikä naama niin komealta. Ja ekan kerran mua ei kaduta enää yhtään, että meistä ei tullukkaan mitään. 

Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista

Vanha maito, tyhjä jääkaappi, happamat marjat puissa ja sateinen sää. Herään kolmen aikaan siihen, kun rappukäytävästä kuuluu meteliä. Meteliä josta tunnistaa, että opiskelijat ovat palaneet kaupunkiin. Meteliä jossa ei pysty nukkumaan. Ei vaikka, kuinka yrittäisi kuvitella unelmiensa miestä väsyneen naamansa eteen. Turhautuneena melusta pimpotan naapurin ovikelloa yöpaita nurinpäin. Tulee hiljaista. Jatkan uniani.
Sitten tulee aamu. Mustat silmänaluset ja kolea sää. Aurinko nousee tai ainakin kuvittelen sen nousevan. Ja sitten tiedän että on minun vuoroni loistaa. Mutta ei vielä, ei vielä. Bileet alkavat vasta kymmeneltä illalla. Päivä menee nopeaa ja ilta alkaa ennen kuin huomaankaan. Ilta joka sulautuu aamuun synkän sään jatkuessa. Ilta jota olen odottanut. Olenhan aina rakastanut bileitä yli kaiken! Naamaan suttaan nopeasti vähän liian monta kerrosta ripsiväriä ja punaista lempparihuulipunaani. Päälle pistän lyhyen mustan topin ja tietty aina niin tyylikkäät opiskelijahaalarit. Kaikki on täydellistä. Ainakin hetken, kunnes exä alkaa taas soittelemaan perääni, kuten hänellä on tapana jokaikinen ilta (siis oikeasti onko kaikki exät noin hulluja? - jos on niin en halua erota enää koskaan!). Mutta sitten päätän, että ei - eksäni ei tule tänä iltana droppaan mun tunnelmaa. Ei yksikään mies. Joten en vastaa. En vaikka hän soittelee kuinka monta kertaa, en vaikka hän laittelee kymmeniä viestejä. Kuluu tunti ja sitten olen valmis. Nopea tsekkaus peilistä ja siideripissis on ready jatkamaan sinkkuelämänsä ensimmäisiin opiskelijabileisiin. "Ja onneksi Roskisprinssi sanoi, ettei hän ei käy enää meidän bileissämme", mitein paiskatessani kämpän likaisen oven kiinni.
Rakennuksesta kuuluu tuttu melu aiemmilta opiskelijavuosilta. Ulkona on kirpeä sää. Nakkaan takkini naulakkoon ja näen kaverini pitkästä aikaa, jotka ovat ehtineet ottaa jo hieman enemmän kuppia ennen saapumistani. Halauksia, sanojenvaihtoa ja hassuja juomapelejä. Sitten huomaan jotain sivusilmälläni. "Ei voi olla totta", huokaisen. Ja siinä hän seisoo minun takanani, kolmen muun naisen seurassa. Roskisprinssi. Ja valehtelematta hän näyttää minusta taas hyvältä. Ihan vastustamattomalta. Varsinkin kun otan ensin pari hömpsyä ennen kuin vilkaisen häntä uudestaan. Mä en kestä, oon nii ihastunu. Ja sitten mietin uudestaan: ei saa, ei saa Iina. Hän on lipevä. Älä ihastu. En halua ihastua. Ei, ei, ei.
Yritän kovasti olla tuijottelematta häntä ja jatkan juomapelin peluuta. Jossain vaiheessa hän menee rakennuksen piha-alueelle ja minä jään muiden kavereideni kanssa sisälle. "Onneksi hän ei tullut juttelemaan minulle", ajattelen helpottuneena. Kuluu tunti, kun pelailemme ja juovumme toistemme seurassa sisällä. Sitten kaverini Silja ehdottaa, että menemme pihalle polttaan pari sätkää. Tai että minun kaverini menevät, sillä itse en polta. Kun astun takaovesta ulos, näen hänet. Hän istuu jonkun toisen naisen vieressä. Mutta olen kuin en huomaisikaan häntä - enkä naista. He istuvat etäällä toisistaan, kun kävelemme kavereideni kanssa heidän ohitse. Ja sitten. Joku nykäisee minua hihasta ja huudahtaa: "Iina". Katseemme kohtaavat. Ne silmät, ne jäänsiniset silmät. Siellä ne ovat taas ja katsovat minua. Minua. Ja minä olen ihan liian humalassa, että tajuaisin olla ihastumatta. Että tajuaisin olla unohtamatta hänen lipevyyden.
Vaihdamme muutaman lauseen, ja sitten juoksen pois. Pakoon talon sisälle. Päätän etten puhu enää hänelle. Päätän lujasti. Pari hömpsyä myöhemmin olen onneksi jo kadottanut hänet silmistäni. Vaan en mielestäni. Ja sitten on legendaaristen kännitekstauksien aika (oikeasti jonkun pitäisi ottaa tältä tytöltä kännykkä pois, silloin kun on bileet). Ja tietenkin tämä epätoivoisen ihastunut naikkonen päättää laittaa juuri hänelle viestiä ja kysellä, missä hän on. Onneksi hän on jo kotona. Hänen vastauksiensa tylyys ja lyhyys yllättää minut. Jotenkin tiesin, että kaikki muuttuu taas kun palaan Suomeen. Ja niin myös kävi.
Nyt on kulunut pari päivää bileistä. Seuraavana aamuna häpeädarra oli pahempi kuin oikea darra. Viestit nolottivat. Eksän kanssa riitelimme. Ja päätin etten enää näe häntä. Päätin että en enää vastaa hänelle. Sain tarpeekseni. Hän jälleen kerran kehui vain ulkonäköäni, mutta haukkui minut sisältä. Sanoi minun olevan pelkkä pahanilmanlintu ja maailman rasittavin ämmä. Tiedän etten ole täydellinen, tiedän etten sellaiseksi tule. Mutta tiedän myös sen, etten voi olla ihmisen kanssa, joka ei rakasta minua sisältä yhtään. Rakkaudettomuus kuivattaa minut. Päätin että en anna enää vanhan suolan kuivattaa. Päätin haluavani uuden suolan. Uuden suolan johon ei kuulu miestä. Merisuolan - villin, vapaan ja tyrskyävän sellaisen. Sunnuntaina on seuraavat bileet. Ja niissä on VAIN miehiä lukuunottamatta minua ja muutamaa kaveriani. Maanantaina on luento. Ja siellä on Roskisprinssi.

Tummaa ja tulista

Kun tulin tänne etelään about kaksi viikkoa sitten ajattelin viettäväni miehetöntä ja draamatonta elämää kaksi viikkoa. Välimeren rauhassa ja maaseudulla, ilman miehiä. Edes sen kaksi viikkoa, life without drama, koska kun palaan taas sunnuntaina Suomeen tiedän, että se sama draama, jonka jätin sinne tulee jatkumaan siellä. Draama= Exä + Roskisprinssi plus totta kai tulevat opiskelijabileet! Ja ai niin kuulin vielä juuri, että exäni muuttaa Roskisprinssin naapuriin (mitä tästä tuleekaan :D.)

Mutta back to business. Miten lomatavoitteeni ja tosielämä kohtasivat? Okei eli ensinnäkin se miehettömyys. Miehiä - niitä täällä riittää. Monen tyyppisiä: on lirkkuja, superlirkkuja ja megalirkkuja. Ja sitten niitä söpöjä ja tavallisia. Ja hieman tummia ja tulisia. Ja draamaa sitä tämä naapurusto on yhtä pullollaan kuin kämpän roskapussi tällä hetkellä (tiedän, pitäis viiä roskat ulos, mutta roskis on täynnä vihaisia kissoja). Tänään muun muassa kuulin, että sama mies, joka lirkuttelee joka naiselle rannalla ja tykkää poimia naiselle kuin naiselle kukkia sekä hymyillä hampaat irvessä sekä iskeä silmää joka toiselle naiselle, on saanut nuoren ruotsalaistypykän paksuksi. Sisäinen kukkahattutätini, jonka olemassa olostani tätä päivää ennen en tiennyt, sai pienen pääni pohtimaan, mikä saa kenenkään retkahtamaan moiseen renttuun. Mutta en tuomitse. Tai ainakin yritän olla tuomitsematta. Kaupan jonossa miehet olisivat napanneet mut toissapäivänä mukaan, kunnes tuttavani tuli toppuuttelemaan paikallisia poitsukkeleita sormea heiluttaen. Siis kirjaimellisesti heiluttaen. Ja mun nauru ei loppunu seuraavanakaan päivänä, kun mieleeni paloi tuo sormenheilutustuokio. Mutta se, että jopa kaupanjonossa uskalletaan tulla lähestymään kuvaa hyvin sitä, kuinka tässä maassa miehille ovat lipeäkalojen kasvatusaltaat turhankin tuttuja.
Tänään makoilin taas tyypilliseen tapaani altaalla rauhallisesti aurinkoa ottaen. Sivusilmällä katselin vieressäni makaavaa älyttömän hyväkroppaista suomalaista matkaopasmiestä sekä supersöpöä, mutta aivan liian ujoa tanskalaismiestä, joka on luultavasti samanikäinenkin kuin minä. Tanskalaismieheen olen koittanut saada jonkinlaista katsekontaktia loman aikana, ja moikatakkin, mutta hän on niin ujo, että tuntuu melkein säikähtävän aina kun tervehdin häntä. Mutta todella suloisen ja herttaisen oloinen kaveri, johon haluaisin tutustua kaverimielessä. Makoilin siis altaalla rauhassa ja sitten katselin ylärinteellä olevia taloja. Ja yhtäkkiä havahdun siihen, kuinka tupakkaa poltteleva mies tuijottelee minua silmä (ja ehkä jokin muukin) kovana parvekkeelta pervo ilme kasvoillaan. Koitan olla huomioimatta miekkosen vähintäänkin häiritsevää tuijotusta, sillä mies on obviously aivan liian vanha mulle ja lisäksi hän vaikuttaisi olevan varattu (pieni lapsi ja blondattu paikallinen muikkeli vieressä). Seuraavat puoli tuntia löhöän vielä altaalla chick-littiä lukien ja siinä välissä huomioni kiinnittyy ohimennen siihen, kuinka miekkonen siirtyy rinteeltä altaalle lötköttämään (yksin ilman muikkelia tai lasta). Hän tiirailee minua mustien lasiensa alta jatkaen sätkänsä polttoa. Ja koko sen ajan kun luen, hän vain polttaa ja polttaa. Ja tuijottaa. Ja minä yritän olla ärsyyntymättä ensinnäkin passiivisesta tupakoinnista alueella, jossa ei saa polttaa, mutta myös lisäksi siitä, kuinka hänen tuijotuksensa vain jatkuu. Ja yhtäkkiä hänen viereensä tulee hänen kaverinsa Mehmet. Jonka siis en tiennyt siihen mennessä olevan hänen kaverinsa. Ja nyt minua vähintäänkin alkaa oksettaa, sillä Mehmet on se ällönaapuri, josta mainitsinkin jo ohimennen Paikallinen Pikatsu -postauksessani. Seuraavaksi hieman taustatietoja Mehmetistä:

- Olen tuntenut Mehmetin about kolme vuotta nyt, en hyvin, mutta aina kun käyn täällä etelässä, joka siis ei ole kauhean usein (kerran, pari vuodessa)
- Mehmet on Lirkku, varmaan lirkuin mies, jonka olen koskaan nähnyt
- Mehmet nukkuu huhujen perusteella joka yö jonkun erin nuoren naikkosen vieressä (osa suomalaisia matkaopastyttösiä)
- Mehmetillä on mustat hiukset, jotka ovat täynnä geeliä, siis oikeasti TÄYNNÄ
- Mehmet on sutki kauppamies
-  Mehmet on  päälle neljäkymmentä!
- Mehmetillä on poika (pojan toisesta omistajasta ei tietoa, kuulemma hänkin pohjoisemmasta)
- Mehmetin kanssa ei kannata olla liian hyvissä väleissä...

Mehmet yritti siis tässä yksi ilta pokata minuakin, olenhan minä melkein hänen naapurinsa. Ja nuorikin vielä. Kun tulin illalla salilta kämpille hän tiedusteli, minulta lipevällä matalalla mukaseksyllä äänellään, miten voin. Ja olin haljeta ällötyksestä. Se mies on elävä lipeäkala. Juoksin pikkarit ja piikkarit vinkuen kämppäni seinien sisälle lukittautuen Mehmetin näköpiiristä.

Kuitenkin palatakseni tähän päivään. Kun olin tänään päivittäisen chicklittini puolen tunnin jälkeen lukenut ja altaalta poistumassa, Mehmetin ällö sikarisakari ketjupolttajakaveri tulee ja tulla töksäyttää mulle pari sikarilta haisevaa sanasta lipevästä suustaan. Ja siinä vaiheessa minä oikeasti olen pudota altaaseen säikähdyksestä, sillä seison juuri uima-altaan vieressä. Ja tulen siihen tulokseen, että lirkku mikä lirkku, minä pysyn sisällä. Huomista taas odotellessa...