Eräjorman jäljillä

Sokerijuurikkaat tuskin kiinnostavat moniakaan naisia - enkä usko, että muutkaan menneet miehet menneine iskureploineen saavat naisia innostumaan rintsikkojen riisumiseen. Tinderissä on etiketti, nimittäin sanomaton sellainen, joka käskee miehiä aloittamaan keskustelun aina. Meidän naisten tehtävä kuitenkin on kärsiä ikuisista kuukautiskivuista, kivuliaista ripsientaivutushetkistä ja vaatekriiseistä, joten eikö olekin ihan reilua, että miehen tehtäväksi jää tyhmempääkin tyhmempien iskureplojen keksiminen?

Toissapäivänä Tinderiini putkahti jälleen kerran typerääkin typerämpi viesti, joka kuului näin: "Haluaisitko makkaraa?". Taas mielessäni kilahti, että mikäköhän ihme idiootti se tällä kertaa viestittelee. Kuitenkin juteltua makkaramiehen kanssa pidempään tajusin, että mies oli tosissaan. Hän tarkoitti oikeasti makkaraa. Kabanossia, meetvurstia, siskonmakkaraa ja ryynimakkaraa. Siis tavallista laavumakkaraa. Mies paljastuikin keskustelun perusteella tosi herttaiseksi ja luonnonläheiseksi ihmiseksi. Ja minä innostuin pitkästä aikaa jostakin miehestä enemmän kuin mehujäätelöstä! Ja päätin, että nyt Iina pakkaa retkireppuunsa omenat, kaakaot ja pillimehut. Sillä on syystreffien aika. Idyllinen mielikuva komeasta Mr. Kabanossista, suloisesta auringonlaskusta ja romanttisesta metsän rauhasta ja tuoksusta häämötti jo mielessäni, kun odotin seuraavaa päivää eli maanantaita. Ja varoitus seuraavasta: Älkää ikinä tehkö niin kuin minä!

Mies ehdotti, että menisimme siis maanantaina eli eilen retkelle lähellä olevalle laavulle. Ja niinpä minä päätin Roskisprinssistä ja kaiken maailman existä tympääntyneenä, että minähän lähden, vaikka metsään, kunhan löydän itselleni uuden miehen. Vaikka siis en ole harrastanut metsäretkeilyä koskaan, en ole käynyt metsässä kymmeneen vuoteen eikä miehellä ollut Tinderin profiilikuvassaan muuta kuin kalanpää. Tiedän, tiedän. Typerää. Mutta niin minä vain päätin tehdä.
Kun valmistauduin metsäretkeä varten huomasin, että ainoat kengät kaapissani tällä hetkellä olivat korkkarit, sillä olin unohtanut molemmat sekä lenkkarit, että kumpparit vanhempieni luo. Mutta koska olin lujasti päättänyt, että minähän menen metsään niin se ei menoani haitannut. Korkkarit jalkaan, hiukset erämäisesti nutturalle ja retki-Iina oli valmis matkaan.

Sovimme tapaavamme laavulla kello kuusi illalla. Ilta hämärtyy kauniisti horisontissa, mutta liian nopeasti. Tajuan, että kun pääsen perille laavulle alkaa olla jo aika hämärä ja alan olla ihan mukavasti myöhässä sovitusta aikataulusta enkä vähiten viiden sentin korkojeni takia. Ja niiden lisäksi eksyin mennessäni "oikoreittiä" pitkin. Oikoreitti ei oikaissut, vaan jossain vaiheessa tajusin kiertäneeni vain ympyrää. Mahassa kiertää ja minua alkaa jännittää ihan kamalasti. Niin paljon, että minua punastuttaa ja käteni tärisevät. Apua, entä jos hän ei olekaan 24-vuotias niin kuin hän viesteissään kertoi? Entä jos hän ei olekaan ollenkaan paikalla ja en löydä enää pois takaisin metsästä? Mitä jos hän ei tykkääkään minun eväsvoileivistä? Entä jos hän pitää korkkareitani hassuina metsään? Tai mitä jos pyörryn hänen käsivarsilleen, kun hän on niin komea? Ajatukseni junnaavat ympyrää, kunnes saavun paikalle. Ja näen, kuinka laavulla istuu tumma hahmo kodan sisässä.

Siellä hän istuu. Hän kuvaili viesteissään olevansa, pitkä, hyvin ruskettunut ja että hänellä on lyhyet vaaleat hiukset. Hyvin ruskettunut hän ainakin on, sillä näyttää siltä niin kuin tyyppi ei olisi käynyt viikkoon pesulla. Hänen kasvonsa ovat noesta mustat, hampaat puolestaan jostain muusta kuin noesta mustana. Epäilen, että hammasmädästä. Ja hän haiseekin aika etovalle. Siis tiedättekö se sama tuoksu, joka tulee siitä kun oot vetänyt neljässä opiskelijabileessä neljä iltaa rommia putkeen. Ja hänen silmäpussinsa olivat isommat kuin yhdenkään pussieläimen pussi. Iästä en osaa sanoa, mutta ei hän ainakaan parikymppiseltä näytä. Ennemminkin aidolta elämänkoululaiselta. "Moi", hän murahtaa minulle kuin aito metsäkarhu. Matala, karhea ja ei-niin-sexy ääni. Ja kerranki mä en ole myyty. Vaan ainoa ajatus mielessäni on, miten helkkarissa pääsen täältä metsän keskeltä mahdollisimman nopeasti karkuun. Ja siinä vaiheessa, kun tyyppi sanoo, että unohti makkarapakettinsa kotiin, mutta muuta makkaraa olisi kyllä tarjolla päätän, että nyt tämä tyttö ottaa hatkat. Ja vaikka suuntavaistoni on olematon niin jotenkin kummassa löydän takaisin "oikopolulleni" ja aikani kipsuteltua korkkarit jalassa maisemat alkavat vaihtua tutuiksi. Ja jalkani vuotavat verta rakoista. Toinen korkoni on ruskea mudasta, toinen vihreä sammaleesta. Mutta samalla mieleni alkaa taas rauhoittua. Onnellisempena kuin koskaan aiemmin aukaisen noin tunnin päästä koti-oveni. Palaan takaisin omaan tuttuun turvalliseen ja ihanaan kotiini. Ilman ainuttakaan eräjormaa.